Pieni, suuri kissa on poissa

Tätä postausta ei ole helppo kirjoittaa. Viimeiset 7 vuotta meidän elämämme on pyörinyt pienen, punavalkoisen kissan ympärillä. Näin Topin kuvan aikoinaan eläinsuojelukeskus Onnentassun sivuilla ja tiesin heti, että tuossa on meidän kissamme. Kaksi viikkoa kärtin ukkokullalta, että lähtisimme katsomaan kissaa ja viimein hän suostui. Eräänä torstaina sitten hyppäsimme junaan kohti Riihimäkeä ja menimme katsomaan Topia. Hän hyppäsi heti koppinsa hyllyltä alas ja tuli odottavan näköisenä lasiovelle. Minä avasin oven ja Topi tuli haistelemaan ja rapsuteltavaksi. Puolisen tuntia myöhemmin lähdimme Topin kanssa kotiin keskukselta. Topi oli tuolloin jo arviolta 10-vuotias. Tarkkaa ikää ei tiedetty, koska hän oli löytynyt lähes kuoliaaksi nälkiintyneenä jostakin metsiköstä. Keskus oli hoitanut hänet takaisin kuntoon, siellä hän olikin odottanut meitä melkein vuoden.

Topi asettui taloksi melkeinpä samoin tein. Ensimmäinen ilta kului sohvan tai sängyn alla, mutta jo yöllä hän hiippaili paikkoja tutkimassa meidän "nukkuessamme". Seuraavana iltana Topi jo hyppäsi sänkyyn nukkumaan kanssamme ja siitä lähtien pikku mies nukkuikin minun vatsani päällä tai jalkopäässä aina toissa yöhön asti.

Jo ensimmäisellä lääkärikäynnillä Topin meille tultua (noin kuukausi siitä), selvisi että Topilla oli jonkinlainen sydänvika. Selvittääksemme asiaa tarkemmin menimme jonkin ajan kuluttua toiseen lääkäriin, ihan kissaklinikalle. Topilla todettiin hypertrofinen kardiomyopatia eli sydänlihaksen paksuuntuminen. Hän sai siihen lääkkeet ja lääkityksen aloittamisen jälkeen poika piristyikin huomattavasti ja alkoi syödäkin reippaammin.

Viime vuonna pikkuisella todettiin sitten kilpirauhasen liikatoiminta, siihenkin saatiin lääkkeet ja arvot kohdilleen. Sydänvika oli valitettavasti pahentunut, mutta lisää lääkkeitä (ja stressiä niiden syöttäjälle) ja poika vaikutti hyvävointiselta.

Viimeisin viikon aikana Topi oli varsin reipas, söi hurjan hyvällä halulla, kierteli pihapiirissä, otti aurinkoa ja illan tullen asettui paikalleen syliin loikoilemaan. Maanantaina Topi ilmeisesti kävi hyvästelemässä vanhempieni talon. Hän kiersi jokaisen huoneen tarkasti, kävi sekä isän että äidin rapsutettavana ja vietti hyvän aikaa nenäkkäin vanhempieni kissan kanssa. Illalla hän loikoili ukkokullan rinnan päällä sohvalla ja napitti suoraan silmiin.

Eilen aamulla poika tapansa mukaan tuli "suukottamaan" minun naamaani, niin kuin hän usein teki. "Nouse mamma jo, mulla on nälkä!" Hetken hän istui vieressäni ennen kuin hyppäsi sängystä alas ja minä sitten perässä ylös. Aamupalaksi meni melkein kokonainen seipala ja päälle vielä vähän pussiruokaa, nälkä oli! Viimeiset kyhnäykset ja minä lähdin töihin. Kahden tunnin päästä äitini soitti (ukkokulta ei pystynyt), että Topi on poissa. Ukkokulta oli päästänyt pienen ulos herättyään ja hetken Topi istuikin terassilla. Sitten hän hyppäsi tuolilta alas ja ukkokulta vaistosi, että nyt on jotain vinossa. Hän juoksi soittamaan vanhempieni ovikelloa, josko saisi kuljettajan sieltä. Vanhempani tulivat ja äiti kantoi Topin sisälle. Ukkokulta meni toiseen huoneeseen soittamaan peruakseen työkeikkansa ja sillä välin Topi oli käynyt ensin istumaan olohuoneessa, sitten käynyt makuulle ikään kuin nukkuakseen ja sitten hän oli poissa. Kaikki kävi hyvin nopeasti, isäni istui vieressä. Uskon ja toivon, ettei pieni kärsinyt, koska kaikki oli niin nopeaa. Sydän varmasti pysähtyi.

Pieni, suuri kissa täytti koko talon ja elämämme. Talo on suunnattoman hiljainen ja tyhjä ilman tätä tassuttelijaa.  Kiitos Topi, että saimme pitää sinua luonamme ja rakastaa sinua.