maanantai 15. huhtikuuta 2013

Mietteitä

Aluksi kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille. Viestinne lämmittivät todella mieltä! Tuossa viime viikon aikana sain muutenkin huomata, että on tähän ympärille vain siunaantunut ihania ihmisiä. Muutama ystävä kävi kotonamme surunvalittelukäynnillä ja se oli ukkokullalle todella tärkeää. Heilläpäin on 3 päivän valvojaiset hautajaisten jälkeen eli käytännössä kaikki mahdolliset sukulaiset, ystävät, tuttavat ja kylänmiehet (ja -naiset) käyvät surunvalittelukäynnillä vainajan kodissa tai usein myös erikseen varatussa juhlapaikassa, jos kävijöitä on paljon. Anoppini tapauksessa valvojaisia vietetiin tällaisessa juhlapaikassa. Ukkokulta ei tietysti tähänkään ehtinyt osallistumaan, joten muutamat luonamme käyneet vierailijat merkitsivät hänelle paljon.

Sekin on jännä, miten ihan muutamat sanat ihmisiltä vaikka FB-kommenttina tai juurikin blogikommenttina antavat voimaa. Vaikka kyse ei omasta äidistäni ollutkaan, kyllä anopinkin kuolema myös itseeni kolahti aika lailla. Emme tavanneet useinkaan välimatkan vuoksi, mutta yhteyttä toki pidettiin koko ajan soittelemalla. Ja se, miten raskaasti ukkokulta on tämän ottanut, ei tietenkään voi olla vaikuttamatta. Eniten tässä ehkä stressaakin se, osaako oikein tukea toista. Mutta niinhän se on, että kun parhaansa tekee, se (toivottavasti) riittää. Topi-kullastakin kun on sitä huolta ollut ja nyt olisi töissäkin oltava melkoinen draivi päällä, tuntuu vähän etteivät omat voimat riitä.

Ukkokulta sai viimein passinsa viime torstaina ja pääsi lauantaina lähtemään kotipuoleen. Siellä ovat nyt sitten appiukon kanssa itkeskelleet. Uskon, että matka on tarpeellinen ukkokullalleni, kehotin häntä käymään äitinsä haudalla, sekun monelle ikäänkuin konkretisoi menetyksen, kun ei hautajaisiinkaan päässyt.  Minä yritän tässä seuraavat pari viikkoa siis sovittaa yhteen töitäni ja Topi-pojan hoitoa. Rassu ei ole tottunut olemaan pitkiä päiviä yksin, koska ukkokulta tekee usein kotona töitä karvakasan istuskellessa sylissä. Vähän huono homma sinänsä, mutta ukkokullan työn luonne nyt vaan on sellainen, että hän on usein kotona ja kissuus on siihen tottunut. Eilen poika pötkäsikin minun sylissäni melkein kaiken sen ajan, jonka olin kotosalla (ja hereillä) eli sellaisen 8 tuntia =)  Vähän sain välillä evästä hakea ja paikkaa vaihtaa, mutta heti kun sain peräni johonkin alas, oli kissuus taas sylissä. Kyllä huomasi, että toinen patja ei ollut kotona.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Sitä elämää

Merkillistä se on tämä elämä. Koskaan ei voi tietää, mitä nurkan takana odottaa. Lauantaina lähdin reippaana jumppaan, niin kuin yleensä aina lauantaisin. Kun tulin kotiin, ukkokulta istui olohuoneessa takki päällä ja näytti eksyneeltä pikkupojalta. "Äiti on kuollut."
Olihan hän sairastellut. Pääsiäisenä todettiin vatsassa syöpä ja ukkokulta ryhtyi järjestelemään matkaa kotiin. Passi piti hakea eikä niitä lentolippujakaan niin äkkiä saa. Ei vain riittänytkään aika, kaikki kävikin niin nopeasti. Hautajaiset ovat ukkokullan kotipuolessa samana päivänä, joten sinnekään ei ehtinyt. Nyt tässä sitten tassutellaan hissukseen. Vieressä kulkijan olo on kovin neuvoton.
                                                                  * * * * *

"Lähdettyäsi menetys on moninkertainen. Et ole enää siinä. Ääntäsi ei voi kuulla. Sinua ei voi koskettaa. Kanssasi ei voi enää nauraa eikä edes väitellä. En enää koskaan saa nähdä sinua tässä elämässä. Se on käsittämätöntä, kestämätöntä, sietämätöntä. Se tekee voimattomaksi. Kuulen toistavani toisten mukana: "Ainakaan hänen ei tarvinnut kärsiä. Kuolema on väistämätöntä. Se kuuluu elämään."

Mutta sisältä olen hukassa kuin kotimetsään eksynyt lapsi, jonka ympäriltä kaadetaan puu toisensa jälkeen. Mikään ei tuo sinua takaisin. Mikään ei myöskään voi viedä muistoja, joita minulla on niistä päivistä ja vuosista, jolloin elimme vielä samassa maailmassa. Sinne minne menet, en minä voi sinua seurata. Lähetän sinut matkaan, käsiin, jotka ovat omiani kestävämmät, syliin, joka on kaikkia sylejä suurempi. Lähetän sinut ja kiitän, että elit. "
 Anna-Mari Kaskinen

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Yksinkertainen voi joskus olla vaikeaa

Pääsiäisen suomista vapaapäivistä huolimatta neulominen on jäänyt melko vähiin. Osin siksi, että on ollut kaikenlaista muuta mieluisaa puuhaa, osin siksi, että olen yrittänyt kiltisti lepuutta tuota oikeaa käpälääni, ettei se nyt vallan hankalaksi äidy. Olen kuitenkin tikuttanut työkaverin pojan takkia. Pienen ja simppelin takin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt syntyä melkeinpä käden käänteessä, mutta kattia kanssa. Yksinkertaisessa takissa onnistuin tekemään niin monta virhettä, että harvoin tulee isommissa töissä niin montaa kämmiä. Aamulla purkaessani kolmannen kerran pääntien reunusta mietinkin, että on se luojan lykky, ettei tämä ole aikuisen miehen takki. No, valmistui se sentään lopulta.
 
Onpa hassun "levähtänyt" kuva. No mutta, malli ja lanka ovat Dropsin. Tai pikemminkin silmukkamäärät ovat Dropsin ohjeesta, muuten tämä on aika lailla sävelletty. Lankana Merino Extra Fine, sitä kului himpun vajaa 250 grammaa, puikot 3,5mm ja 4,5mm, koko 2-vuotiaan.
 
Hihoissa on kivat pienet palmikot keskellä, eivät vain tuossa pingotuskuvassa oikein näy.
 
 
Nappeina 6 eri väristä sydäntä (tai siis 2 aina yhtä väriä).


Aika kiva tästä lopulta tuli, vaikka meinasikin itseltä hihat palaa. Tämä sopinee aiemmin neulomieni villapökien kaveriksi.
 
Huomenna onkin sitten edessä paluu arkeen. Olisin kyllä voinut tätä lomailua jatkaa ilman suurempia vaikeuksia. Tosin tuo kokkailupuoli pääsi hieman riistäytymään käsistä ja ehkä painonhallinnan kannalta on ihan terveellistä "päästä" taas töihin ;)  Eilen olimme vanhempieni luona syömässä ja tein meille jälkiruoaksi tuollaisen Philadelphia-kakun.
Ylihintaiset tuoreet vadelmat ja boysenmarjat olivat jumalattoman hyviä. Ai että odotan jo sitä aikaa, kun saa tuoreita marjoja. Mansikoita, vadelmia, kirsikoita, mustikoita, karhunvadelmia...aah! Sitä odotellessa.