Aluksi kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille. Viestinne lämmittivät todella mieltä! Tuossa viime viikon aikana sain muutenkin huomata, että on tähän ympärille vain siunaantunut ihania ihmisiä. Muutama ystävä kävi kotonamme surunvalittelukäynnillä ja se oli ukkokullalle todella tärkeää. Heilläpäin on 3 päivän valvojaiset hautajaisten jälkeen eli käytännössä kaikki mahdolliset sukulaiset, ystävät, tuttavat ja kylänmiehet (ja -naiset) käyvät surunvalittelukäynnillä vainajan kodissa tai usein myös erikseen varatussa juhlapaikassa, jos kävijöitä on paljon. Anoppini tapauksessa valvojaisia vietetiin tällaisessa juhlapaikassa. Ukkokulta ei tietysti tähänkään ehtinyt osallistumaan, joten muutamat luonamme käyneet vierailijat merkitsivät hänelle paljon.
Sekin on jännä, miten ihan muutamat sanat ihmisiltä vaikka FB-kommenttina tai juurikin blogikommenttina antavat voimaa. Vaikka kyse ei omasta äidistäni ollutkaan, kyllä anopinkin kuolema myös itseeni kolahti aika lailla. Emme tavanneet useinkaan välimatkan vuoksi, mutta yhteyttä toki pidettiin koko ajan soittelemalla. Ja se, miten raskaasti ukkokulta on tämän ottanut, ei tietenkään voi olla vaikuttamatta. Eniten tässä ehkä stressaakin se, osaako oikein tukea toista. Mutta niinhän se on, että kun parhaansa tekee, se (toivottavasti) riittää. Topi-kullastakin kun on sitä huolta ollut ja nyt olisi töissäkin oltava melkoinen draivi päällä, tuntuu vähän etteivät omat voimat riitä.
Ukkokulta sai viimein passinsa viime torstaina ja pääsi lauantaina lähtemään kotipuoleen. Siellä ovat nyt sitten appiukon kanssa itkeskelleet. Uskon, että matka on tarpeellinen ukkokullalleni, kehotin häntä käymään äitinsä haudalla, sekun monelle ikäänkuin konkretisoi menetyksen, kun ei hautajaisiinkaan päässyt. Minä yritän tässä seuraavat pari viikkoa siis sovittaa yhteen töitäni ja Topi-pojan hoitoa. Rassu ei ole tottunut olemaan pitkiä päiviä yksin, koska ukkokulta tekee usein kotona töitä karvakasan istuskellessa sylissä. Vähän huono homma sinänsä, mutta ukkokullan työn luonne nyt vaan on sellainen, että hän on usein kotona ja kissuus on siihen tottunut. Eilen poika pötkäsikin minun sylissäni melkein kaiken sen ajan, jonka olin kotosalla (ja hereillä) eli sellaisen 8 tuntia =) Vähän sain välillä evästä hakea ja paikkaa vaihtaa, mutta heti kun sain peräni johonkin alas, oli kissuus taas sylissä. Kyllä huomasi, että toinen patja ei ollut kotona.
Sekin on jännä, miten ihan muutamat sanat ihmisiltä vaikka FB-kommenttina tai juurikin blogikommenttina antavat voimaa. Vaikka kyse ei omasta äidistäni ollutkaan, kyllä anopinkin kuolema myös itseeni kolahti aika lailla. Emme tavanneet useinkaan välimatkan vuoksi, mutta yhteyttä toki pidettiin koko ajan soittelemalla. Ja se, miten raskaasti ukkokulta on tämän ottanut, ei tietenkään voi olla vaikuttamatta. Eniten tässä ehkä stressaakin se, osaako oikein tukea toista. Mutta niinhän se on, että kun parhaansa tekee, se (toivottavasti) riittää. Topi-kullastakin kun on sitä huolta ollut ja nyt olisi töissäkin oltava melkoinen draivi päällä, tuntuu vähän etteivät omat voimat riitä.
Ukkokulta sai viimein passinsa viime torstaina ja pääsi lauantaina lähtemään kotipuoleen. Siellä ovat nyt sitten appiukon kanssa itkeskelleet. Uskon, että matka on tarpeellinen ukkokullalleni, kehotin häntä käymään äitinsä haudalla, sekun monelle ikäänkuin konkretisoi menetyksen, kun ei hautajaisiinkaan päässyt. Minä yritän tässä seuraavat pari viikkoa siis sovittaa yhteen töitäni ja Topi-pojan hoitoa. Rassu ei ole tottunut olemaan pitkiä päiviä yksin, koska ukkokulta tekee usein kotona töitä karvakasan istuskellessa sylissä. Vähän huono homma sinänsä, mutta ukkokullan työn luonne nyt vaan on sellainen, että hän on usein kotona ja kissuus on siihen tottunut. Eilen poika pötkäsikin minun sylissäni melkein kaiken sen ajan, jonka olin kotosalla (ja hereillä) eli sellaisen 8 tuntia =) Vähän sain välillä evästä hakea ja paikkaa vaihtaa, mutta heti kun sain peräni johonkin alas, oli kissuus taas sylissä. Kyllä huomasi, että toinen patja ei ollut kotona.