Sitä elämää

Merkillistä se on tämä elämä. Koskaan ei voi tietää, mitä nurkan takana odottaa. Lauantaina lähdin reippaana jumppaan, niin kuin yleensä aina lauantaisin. Kun tulin kotiin, ukkokulta istui olohuoneessa takki päällä ja näytti eksyneeltä pikkupojalta. "Äiti on kuollut."
Olihan hän sairastellut. Pääsiäisenä todettiin vatsassa syöpä ja ukkokulta ryhtyi järjestelemään matkaa kotiin. Passi piti hakea eikä niitä lentolippujakaan niin äkkiä saa. Ei vain riittänytkään aika, kaikki kävikin niin nopeasti. Hautajaiset ovat ukkokullan kotipuolessa samana päivänä, joten sinnekään ei ehtinyt. Nyt tässä sitten tassutellaan hissukseen. Vieressä kulkijan olo on kovin neuvoton.
                                                                  * * * * *

"Lähdettyäsi menetys on moninkertainen. Et ole enää siinä. Ääntäsi ei voi kuulla. Sinua ei voi koskettaa. Kanssasi ei voi enää nauraa eikä edes väitellä. En enää koskaan saa nähdä sinua tässä elämässä. Se on käsittämätöntä, kestämätöntä, sietämätöntä. Se tekee voimattomaksi. Kuulen toistavani toisten mukana: "Ainakaan hänen ei tarvinnut kärsiä. Kuolema on väistämätöntä. Se kuuluu elämään."

Mutta sisältä olen hukassa kuin kotimetsään eksynyt lapsi, jonka ympäriltä kaadetaan puu toisensa jälkeen. Mikään ei tuo sinua takaisin. Mikään ei myöskään voi viedä muistoja, joita minulla on niistä päivistä ja vuosista, jolloin elimme vielä samassa maailmassa. Sinne minne menet, en minä voi sinua seurata. Lähetän sinut matkaan, käsiin, jotka ovat omiani kestävämmät, syliin, joka on kaikkia sylejä suurempi. Lähetän sinut ja kiitän, että elit. "
 Anna-Mari Kaskinen