Matkakertomus, osa 1: Burj al-Barajneh ja Shatila

Kotona ollaan! Matka oli kaikin puolin antoisa, toki myös raskas. Omaan arkeen totuttelu ottaa aikansa näinkin lyhyen matkan jälkeen, sillä olo on vähän kuin toisesta maailmasta palanneella. Ajattelin käydä matkaa hieman läpi pienen matkakertomuksen muodossa jäsentääkseni omia ajatuksiani, lukekoon ken tahtoo =)

Kyseessä oli siis Psykologien Sosiaalisen Vastuun Extreme Survival Teamin maraton- ja opintomatka Libanoniin. Tänä vuonna suomalaisia tiimiläisiä oli 13. Lähdimme jumalattoman laukkukuorman kanssa pe 9.11. (toki emme kaikki matkustaneet samalla lennolla). Olimme saaneet ilahduttavan paljon erilaista lahjoitustavaraa vietäväksi. Lauantaipäivä kului aloilleen asettumiseen, tavaroiden järjestelyyn ja maratontapahtumaan valmistautumiseen. Maraton juostiin isänpäivänä, tästähän jo kerroinkin. Maanantai oli hyvin ansaittu vapaapäivä maratonista toipumiseen. Päivän aluksi osa porukasta kävi valokuvanäyttelyssä, jossa oli esillä kuvia eri pakolaisleireistä kahdesta teemasta: A place to call home ja What education means to me? Näyttelyssä oli esillä myös pakolaislasten piirustuksia siitä, mitä koulutus heille merkitsee.

Tiistai olikin sitten täysi päivä. Suuntasimme ensin aamusta Beirutissa sijaitsevaan Burj al-Barajneh'n pakolaisleiriin. Leirin noin yhden neliökilometrin asueella asuu UNRWAn tietojen mukaan 15 000 palestiinalaispakolaista, todellinen luku lienee lähempänä 20 000. Leiri, kuten muutkin leirit, perustettiin vuonna 1948, jolloin palestiinalaiset pakenivat nykyisen Israelin alueelta. Siitä saakka pakolaiset ovat leireissä asuneet, syntyneet ja kuolleet. 

Saavumme Burj al-Barajneh'n leiriin.

Paikallisen yhteistyökumppanimme BASin keskuksen johtaja kertoi meille ensin leiristä sekä BASin toiminnasta siellä.

Sosiaalityöntekijä esitteli meille keskuksessa tehtyjä käsitöitä.

Vierailimme päiväkodissa tutustumassa pieniin nappisilmiin.

                                  

Pääsimme myös mukaan leikkituokioon. Tässä ryhmässä oli mukana myös Syyriasta paenneita lapsia. Syyriasta tulevat pakolaiset (Syyrian palestiinalaisia ja syntyperäisiä syyrialaisia) ovat myös asettuneet näihin leireihin ja heidän auttamisensa luo omat ongelmansa muutenkin rahoituksen kanssa kamppailevalle BASille. Kuitenkin nämä köyhät pakolaiset ovat valmiita auttamaan toisia. Eräs syyrialaisäiti kertoi, että kun hän puoli vuotta sitten pakeni Libanoniin, hän meni hakemaan apua libanonilaisilta. Hänelle sanottiin suoraan, että mene tuonne palestiinalaisten leireihin, he auttavat sinua, koska ovat itse kärsineet niin paljon. 

Sähköjohtovirityksiä leirissä. Nämä sähkö- ja vesijohtoviidakot ovat hengenvaarallisia ja vuosittain lukuisia ihmisiä kuoleekin sähköiskuihin.

Poikkesimme Burj al-Barajneh'ssa myös vanhusten keskuksessa. Siellä meitä tervehti joukko todella iloisia, hyväntuulisia vanhuksia.

Burj al -Barajneh'n vierailun jälkeen kävimme BASin käsityökeskuksessa hieman ostoksilla. Keskus on tärkeä leirien naisille, sillä naiset saavat leiristä materiaalit ja mallit ristipistotöihin, joita he sitten kotonaan tekevät. Naiset vievät valmiit työt keskukseen, joka maksaa heille töistä palkan. Keskus sitten myy töitä eteenpäin. Näin naiset saavat pientä tuloa, mikä on tärkeää sillä palestiinalaisten työntekomahdollisuudet Libanonissa ovat erittäin huonot.

Käsityökeskuksen jälkeen vuorossa oli Shatilan pakolaisleiri, jossa kiersimme ensin leirissä ja sen jälkeen vietimme lasten kanssa perinteiset maratontapahtuman mitalijuhlat.

BASin keskukseen saapuminen Shatilassa

Nämä pienet olivat juuri lähdössä kotiin päiväkodista.

Shatilan kujilla

Minun kamerallani ja kuvaustaidoillani ei oikein saa kuvattua tätä Shatilan leirin järjetöntä tiiviyttä. Koska tilaa ei yksinkeratisesti ole uusien talojen rakentamiseen, taloja "jatketaan" ylöspäin. Talot ovat aivan kiinni toisissaan ja kun ne kohoavat jatkuvasti ylöspäin, ei leiriin todellakaan pahemmin auringonvaloa pääse. Lapsilla ei myöskään ole tilaa leikkimiseen - liikuntamahdollisuuksien järjestäminen heille on siis todella tärkeää.

Mitalijuhlassa useat lapset pitivät puheita. Puheissa nousi vahvasti esiin se, kuinka tärkeää heille on päästä osallistumaan Beirutin maratontapahtumaan, jossa he saavat kokea olevansa samanarvoisia kaikkien muiden kanssa. Juoksun riemu nousi myös esiin ja toive siitä, että ensi vuonna taas päästäisiin osallistumaan tapahtumaan. Suomalaiset tiimiläiset saivat vuolaat kiitokset.

Mitalijuhlassa saimme myös nähdä taidokkaita tanssiesityksiä. Toki pääsimme itsekin tanssimaan dabkea =)

Mitalikakun leikkuun lähestyessä keskuksesta menivät sähköt. Sähkökatkokset ovat yleisiä, ne voivat kestää muutamasta minuutista useaan tuntiin.

Mutta kyllä se kakun leikkuu sujui taskulamppujen valossakin.

Tämä päivä oli melkoista tunteiden vuoristorataa: toisaalta leirien olosuhteet kirpaisivat pahasti. Ahtaus, epäinhimilliset asuinolot (pimeys, pienet "asunnot" siis useimmiten yksi huone koko perheelle, sähkökatkot, juoksevan veden puute = ei suihkuja, ei kunnon vessoja, juomavesi ostettava pulloissa, jne) ja ylipäänsä leirien ankeus saivat palan nousemaan kurkkuun. Toisaalta ihmisten ystävällisyys, lasten ilo, lämmin vastaanotto kaikkien taholta ja se miten nämä ihmiset ovat valmiita auttamaan muita ja antamaan vähästään ilahdutti ja ihmetytti. Välillä oli siis tippa silmässä, välillä hymyilytti ja nauratti. Kaikkea oli siis tarjolla tässä päivässä.